Lehdestä

Työ tekijäänsä kiittää

on

Kirjoittanut: Heikki Kokkonen

 

Aikamatka, muisteloiden kautta koostettu tarina siitä, miten karjalaispoika Aimosta tuli Aimo, hieman ujo, itsestään melua pitämätön rautalampilainen maatalousyrittäjä ja rakentajamestari.

Muutaman hetken jälkeen puolen päivän avaan jyhkeistä kelohirsistä veistetyn, ison rakennuksen oven. Olen sen avannut ennenkin, mutta aina uudestaan pysähdyn katselemaan ympärilleni ja hetkeksi ihailemaan rakennusta, sen silmää hiveleviä arkkitehtonisia linjauksia aina pienimpiin, äärimmäisen huolellisesti toteutettuihin yksityiskohtiin asti. Joka nurkasta huokuu osaaminen ja ammattitaito. Rakennus on sen haltijan itsensä käsialaa, kaunokirjoituksella toteutettua.

Istahdamme suuren olohuoneen jykevän pöydän ääreen. Aurinko paistaa pakkassään pilvettömältä taivaalta. Silmien eteen avautuu järven jäälle kokovalkoinen, kimmeltävän hohtava maisema.

Karjalan poikia

“Tulee mieleen kotiseutuni Nivalan talviset lakeudet”, sanoo Aimo Huovinen mietteliäästi. “Onhan se hieman erinäköinen kuin syntymäseutuni Soanlahden maisemat Karjalassa. Kotitalostani, Hartikan vaaran tuntumasta, näki kauaksi. Vaarat lomittuivat toisiinsa, lännessä muutaman kilometrin päässä siinsi iso Jänisjärvi.”

Muuton myötä Nivalaan maisema muuttui: vaarat vaihtuivat Pohjanmaan lakeuksiksi, järveäkään ei kotitalon ikkunasta näkynyt. Perheemme, vanhemmat ja kymmenpäinen sisarusparvi Aimo nuorimpana, asuivat aluksi Ylivieskan suojeluskuntatalossa, kunnes vuonna 1947 he saivat oman kotitalon.

“Isä kuoli kun olin 6-vuotias. Samana vuonna menin kouluun. Kokeilin oppikoulua, mutta melko äkkiä selvisi, että se ei ollut minun juttu. Kouluajoilta on erityisesti jäänyt mieleen rippikoulu. Sain sieltä nimittäin pakit. Herännäisalueella rippikoulu oli vakava juttu. Rippikouluun piti pyrkiä ja sinne pääsi, jos pystyi osoittamaan, että katekismuksen opit ja virret olivat hallinnassa. Minulla oli, mutta sisäänpääsyä vahtinut raati, kolme pappia ja kanttori, totesivat, että olen liian nuori rippikouluun. Pakit kismitti, mutta vielä enemmän jurppi se, kun kanttori samaan hengenvetoon kysyi, leikkisästi kai, että ”Onko sinulla noin kiire naimisiin?” Olin silloin 14-vuotias. Olin, kai, aikani nuori ja mielensäpahoittaja ja siinä ominaisuudessa halukas jättämään koko homman, mutta mamma sai minut taivutelluksi yrittämään aikanaan uudelleen. Rippikoulun jälkeen alkoi maamieskoulu.”

Työ on opettanut

Ensimmäistä lukuvuotta seurannut harjoittelujakso koulun navettatyömaalla perehdytti Aimon rakentamisen alkeisiin. Koulun jälkeen alkoi vuoden mittainen harjoittelujakso isossa kartanossa Asikkalassa.

“Siellä sain parhaan koulutuksen, mitä olen koskaan saanut ja siellä opin kaikkein eniten.”

“Seurasi sotaväki ja naimisiinmeno Vienan kanssa, johon olin tutustunut maamieskoulussa. Olin 17-vuotias, mutta jo silloin oli alkanut varmistua päätös, että tuostahan minä otan akan itelleni, karjatalousteknikkoa kun tarvitaan perheessä aina.”  

Päätöksen jälkimmäinen osa pohjautui koulun aikana muotoutuneeseen vakaumukseen, että maatalousala on se, mitä Aimo halusi. Millimetripaperille hän hahmotteli tulevan maatilansa rakennuksineen.

”Kun Viena sai työpaikan Jyväskylästä, niin ei auttanut muu kuin seurata perässä. Minun työpaikka löytyi Jyväskylän Keskolta maataloustarvike- ja konevaraston hoitajana. Niissä hommissa meni pari vuotta ja sen jälkeen palasimme kotiseudulle. Paikallisten kuntien yhteistyönä sinne oli perustettu sikakoeasema ja sinne pääsimme yhdessä töihin. Sitä aikaa kesti seitsemän vuotta.”

“Sen vaiheen yksi mieliinpainuneista tapahtumista oli se, kun pääsin palkintomatkalle Helsinkiin hetkellä, jolloin Vanhan valtaus oli käynnissä. Oli halua osallistua ja pistää asiat järjestykseen, mutta virkavalta esti aikeen, kun halusin väen paljoudessa päästä  lähemmäksi tutustuakseni tilanteeseen.”

Koeaseman johto vaihtui, hommat joutuivat taitamattomiin käsiin. Se ei ollut enää kivaa. Seuraavaksi työpaikaksi tuli Laukaa.

“Olin siellä traktorimiehenä, Viena hoiteli sikalaa. Alkoi tuntua siltä, että nyt oli aika ruveta etsimään omaa maatilaa.”

Koti löytyi Rautalammilta

Kivisalmessa asuneen sisarensa avustuksella Huoviset löysivät ensin mökkipalstan Rautalammilta. Rakentamista suunnitellessaan he kävivät vierailulla naapurissa, jonka isäntä totesi, että ”Tässäkii oes kylä myytävänä.”

“Ihmettelimme Vienan kanssa, että mitähän se oikein tarkoittaa, kun yksi talo ei oikein kokonaiselta kylältä näytä eikä me sellaista oltu ihan tosissamme havittelemassakaan, mutta kaupantekoon päästiin.”

Ostoaikeesta kauppakirjan allekirjoittamiseen oli pitkä, mutkainen ja hermoja koetteleva matka, mutta vihdoin kauppa syntyi, ja niin Huoviset huomasivat olevansa pienen maatilan omistajia. Renkinä rehkiminen vaihtui isäntänä rehkimiseen. Lehtola oli silloin pieni, neljän lehmän yritys, peltoa noin seitsemän hehtaaria. Alkoi tilan laajentaminen ja ehostaminen.

Alussa tilan tuotto ei riittänyt elämiseen; isäntänä olemisen lisäksi oli haettava lisätienestejä. Niitä löytyi Iisveden sahalta. Työmatka mopolla oli tehdä lopun isäntänä olemiselle – ja muullekin olemiselle. Kaatumisesta toipuminen kuitenkin onnistui ja elämä jatkui.

Navetta laajennettiin ensin kahdentoista lehmän olotilaksi ja pian sen jälkeen parsimäärää lisättiin kahteenkymmeneen. Naapurilta ostettiin viisi hehtaaria peltoja. Korjattiin taloa ja rakennettiin uusi. Rakennettiin kymmenen hevosen talli ja maneesi, jonka savolaisittain toteutuneet rahoituskuviot meinasivat harmaannuttaa ennen aikojaan.

Mökkirakentamista ja maatilamatkailua

Niihin aikoihin alkoi maatilamatkailu nostaa suosiotaan. Tilan ranta-alue tarjosi oivallisen mahdollisuuden vuokramökkien rakentamiselle. Vuonna 73 valmistui ensimmäinen ja sen jälkeen muut, noin kahden vuoden välein niin, että vuonna -89 mökkejä oli jo seitsemän. Lomarengas hoiti mökkien vuokraamisen ja asiakkaita riitti.

Sitten mökkien asumistasoa vaadittiin nostettavaksi. Vuokratuotot eivät riittäneet kustannusten katteeksi. Seurasi suvantovaihe ja mietintä, mitä tehdä seuraavaksi. Vierailu Tahkolla ja sen rinteille rakennettujen kelomökkien näkeminen innoitti.

”Minäpä rupean kelomökkien tekoon! Päätös johti venäläis-suomalaiseen yhteistyöhön: venäläiset ammattimiehet veistävät rakennuksien kehikot, tuovat ne paikan päälle, pystyttävät ja muut työt hoidan minä paikallisten ammattimiesten avustamana. Aluksi olin hieman epäluuloinen venäläisen työn laadun suhteen, mutta se osoittautui turhaksi.”

Tähän mennessä on valmistunut viisi rakennusta, viimeisimpänä – ja ehkä viimeisenä – viime vuonna valmistunut Villa Viena, uutta isäntää odotteleva rakennuskompleksi Koskeloveden rantaan. Sen 250 asuinneliötä tarjoaa asumismukavuutta ja ylellisyyttä tavallista vaativampaankin makuun.

“Ei tällaiset rakennukset yksin synny, sanoo Aimo. Työn käynnistyessä minulla on näkemys, millaista lopputulosta tavoitellaan. Tartutan näkemykseni eri ammattimiehiin. Sen jälkeen he tietävät, miten homma hoidetaan. Tähän urakkaan on osallistunut monia ja monivuotisia yhteistyökumppaneita: hirsikehikkojen toimittajat ja veistäjät Kari, Santeri, Oleksi ja Mikael, pohjatyöntekijät Matti ja Jari, muurari Pentti, putkimies Pekka, naapurin Jukka, sähkömies Jussi, koristesuunnittelija Heikki ja Antti, jonka keittiökalusteet aina herättävät ihastusta. Heille kaikille haluan lausua lämpimät kiitokset.”

Keskustelun päätteeksi juomme kahvit. Jään ajattelemaan kuulemaani. Katselen olohuoneen seinälle koottua kunniakirjariviä. Päädyn laskuissani kahdeksaan. Mieleen muistuu professori Juha Siltalan ajatus, jonka hän julki toi taannoin ilmestyneessä työelämää käsittelevässä kirjassaan: ”Elämä ostetaan omaksi ahkeruudella ja taidolla, ja minää rakennetaan työn avulla.” Niinpä… On paljon ihmisiä, jotka tekevät, mitä osaavat, paljon vähemmän on niitä, jotka tekevät mitä tahtovat…

Recommended for you