Lehdestä

Pieneksi kasvaminen on mahtavaa

on

Tervo kutsui ja paluumuuttaja on onnellinen maisemasta, johon ei koskaan kyllästy, ihmisistä, jotka välittävät, yhteisöllisyydestä, joka innostaa, mutta antaa myös tilaa.

Minna Jaakkola muutti Tervoon pari vuotta sitten poikansa Aarren kanssa. Aarre täyttää tänä vuonna viisi vuotta. Minna lunasti omakseen lapsuuden kotinsa vuosi sitten ja hänen äidillään, Tarja Jaakkolalla on asunto samassa talossa. Myös Minnan veli Mika perheineen muutti takaisin Tervoon jo aiemmin.

“Yksi ratkaisevasti paluumuuttooni vaikuttava tekijä oli Tervon päiväkodin johtaja, joka Aarren serkkujen joulu- ja kevätjuhlissa käydessämme useammankin kerran kysyi, milloin te muutatte tänne? Tuli tunne, että siellä meitä odotetaan. Tervossa odotetaan, että tulisi yksi lapsi lisää hoitoon, kun Kuopion virastoissa vastaanotto oli paremminkin ynseää kysellessäni mahdollista hoitopaikkaa lapselle”, hehkuttaa Minna, “muutettiin sitten kirjat äidin luokse lapsuudenkotiini ja kaikki asiat järjestyi parissa päivässä.”

Minnan mukaan pienessä yhteisössä jokainen jäsen on tärkeä, se on se juttu, jota kohti hän haluaa kaikessa tekemisessään mennä.

“Juuri ne pienet asiat on suuria, kun näkee sen olennaisen. Suuruuden ihannointi ei kiinnosta minua pätkääkään, sille riittää kyllä puolustajia, mutta pienten puolustajia on vähemmän.”

Kaupungissa asumisen tuska

“Erityisesti minua raivostuttaa, kun kaupungeissa lapsille sanotaan, että “älä koske huumeruiskuihin” tai että “pyörät vaan joskus varastetaan, siihen pitää tottua”, en halua opettaa lastani hyväksymään tällaisia asioita, haluan opettaa molemminpuolista kunnioitusta”, sanoo Minna.

Kerrostaloasuminen kaupungissa ei ole Minnan juttu.

“Näköalattomuus oli aivan kauheinta, ikkunasta näkyi talojen kattoja, voin suorastaan fyysisesti pahoin, tuntui, että tukehdun. Tervossa asun omakotitalossa, kukaan ei astele pääni yläpuolella, minun  ei tarvii kuulla, kun naapuri käy vessassa tai huutaa tai kuuntelee musiikkia.”

Jaakkolan paluumuutto maalle on myös kannanotto maaseudun puolesta.

“Kaupunkiseuduilla tunnutaan usein ajattelevan, että maalle jää vain vähä-älyiset ja syrjäytyneet ihmiset, jotka ei paremmasta ymmärrä tai minnekään muualle pääse. Tässäkin haluan asettua poikkiteloin. Maalla ihan oikeasti asuu fiksuja, hyvin toimeentulevia ihmisiä ja yhteiskuntaa voi kehittää myös maalta käsin, kaikkien ei ole pakko ahtautua kaupunkeihin”, toteaa Minna.

Lapsuus Äyskosken maisemissa

Minna Jaakkola on syntynyt Kuopiossa vuonna 1978. Perhe muutti Tervoon 80-luvun alussa, kun Minnan isä tuli Orpanan Villelle töihin. Markku Jaakkola oli kalastaja ja biologi ja hän toimi Lohimaan toimitusjohtajana viisi vuotta.

“Lohimaa ja Äyskosken alue oli kuin toinen kotini. Molemmat vanhempani olivat siellä töissä ja siellähän me lapsena veljeni kanssa mukana pyörittiin.”

Minna kävi koulut Tervossa ja muutti Kuopioon jo 16-vuotiaana päästyään IB-lukioon, joka silloin käynnistyi Kuopion Lyseossa.

“Sieltä se suorittaminen alkoi, minun piti jo nuorena tehdä enemmän kuin muut, olin suorittaja. IB-lukiossa oli kirjoitusten lisäksi suulliset kokeet, ei vaan kirjoista pänttäämistä. Suomen ja englannin opiskelu perustui kirjallisuuteen, luettiin kirjoja ja keskusteltiin teosten maailmoista”, muistelee Minna.

Kirjoittamista ja elämän sanoittamista

IB-lukion jälkeen Minna haki neljään yliopistoon opiskelemaan ja pääsi kaikkiin. Jyväskylän yliopiston hän päätyi valitsemaan, sillä siellä kukki pääsykokeiden aikana omena- ja kirsikkapuut. Oulun, Tampereen ja Turun yliopistojen pihalla kukki sen sijaan asfaltti.  Yliopistossa hän luki pääaineenaan kirjallisuutta.

“Suoritin kaikki opinnot gradua vaille kahdessa ja puolessa vuodessa, en sopeutunut opiskelijakulttuuriin, minusta se oli lapsellista ja pinnallista, en tuntenut kuuluvani samanikäisten joukkoon, päämääränäni oli vain valmistua mahdollisimman nopeasti ja päästä pois.”

Minna haki töitä ja pääsi Heinolaan, Itä-Hämeen viisi kertaa viikossa ilmestyvään aluelehteen kuntatoimittajaksi. Lehti kuului Etelä-Suomen Sanomat -konserniin.

“Olin toimituskunnan nuorin, digivirtaus alkoi ja taittajat alkoivat hävitä lehdistä. Sain aika pian toimitussihteerin tehtäviä ja vastasin digitaalisen taiton siirtymävaiheesta, olin kai vähiten muutosvastarintainen.”

Minna olisi saanut vakituisen paikan Itä-Hämeen toimittajana.

“Minulle ei riittänyt kopiokonetoimittajuus, jossa lautakunnissa käsiteltävät asiat toimitetaan suoraan esityslistalta lehteen. Halusin mennä jutuissa syvemmälle, penkoa taustoja ja jutuistani keskusteltiin aika paljon. En silloin pystynyt erottamaan, että toisinaan saamani kritiikki tuli töistäni eikä suuntautunut minun persoonaani kohtaan. Minulle on aina ollut tärkeää olla itselleni rehellinen ja totuudenmukainen, mutta rehellisyys kävi silloin raskaaksi, olin parikymppinen ja aika naiivi, niinpä jätin toimittajan tehtävät. Myös tarjottu vakipaikka herätti hirveän sitoutumiskammon.”

Minna Jaakkola oli Heinolassa töissä vuosina 1999-2001 ja palasi sitten Jyväskylään tekemään graduaan.

“Tutkin naisen toiseutta Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät ja Hänen olivat linnut -teosten kautta. Miksi vieraus on minulle niin olennaista? Se kertoo kai jotain itsestäni, olen kokenut usein sivullisuutta, esimerkiksi IB-lukiossa tai yliopistossa opiskellessani en kotiutunut niihin ryhmiin ja usein huomaan tarkastelevani monia tilanteita ikään kuin ulkopuolisen silmin”, pohtii valtavirtaa väistävä Minna.

Minna muutti suuntaa ja opiskeli museologiaa ja taidekasvatusta. Hän meni työharjoitteluun Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon Kuopioon ja jäi sinne viideksi vuodeksi töihin. Silloin siellä tehtiin töitä kirjoituskoneella. Pahvilapuista siirryttiin Minnan aikana nopeasti digitaaliseen maailmaan, työkaluja modernisoitiin ja Minnan luomasta uudesta yleisötyön tavasta museoon syntyi uusi museolehtorin vakanssi.

Hankemaailmassa kymmenen vuotta

Jaakkola oli kehittämässä luovien alojen liiketoimintaedellytyksiä Sarka-hankkeessa Kuopiossa reilun pari vuotta. Silloin perustettiin taiteen Kukkura-niminen verkkokauppa, joka oli tuolloin aivan uutta.

“Olen jotenkin nivoutunut organisaatioiden muutosvaiheisiin. Sanon itseäni digitalistiksi, vaikka ei minulla siihen mitään koulutusta ole, digitalisaatiosta vaan on tullut kaikissa töissäni tärkeä työkalu, jolla haetaan erilaisia, entistä parempia ratkaisuja.”

Uuden luominen on Minnalle luontainen suunta. Hän on ollut kohta kymmenen vuoden ajan vetämässä hankkeita, jotka liittyvät jollain tavoin maaseudun kehittämiseen ja maaseudun toimintaympäristöjen parantamiseen.

“Olen aina tehnyt työni niin hyvin kuin olen pystynyt, mutta minulle on tärkeää saada muovata itse tehtäväni ja omat toimintatavat, en pystyisi menemään valmiiseen sapluunaan vuosikelloineen, teen mieluummin uusia asioita vaikka pienellä riskillä.”

Kuopion kaupungilla Minna koki olevansa vain rivityöntekijä isossa koneistossa, eristyksissä toimistossa, mutta maaseudulla työ on konkreettisempaa, ihmiset, asiat ja haasteet ovat ihan iholla ja kun oman työn vaikutuksen näkee heti, työstä tulee merkityksellistä. Minnan mukaan hanketyötä kohtaan on paljon kyynisyyttä ja skeptisyyttä.

“Hankevetäjänä toimitaan aika yrittäjämäisesti. Kun itse suunnittelee hankkeen, tekee hakemuksen, neuvottelee rahoittajan kanssa ja lopulta saa työlleen resursseja, se on palkitsevaa. Pitää tehdä töitä sen eteen, että saa itselleen ne palkkarahat.”

Minnan mukaan usein kuulee sanottavan, että mitä niistä hankkeista jää jäljelle.

“Haluankin kysyä, mitä monestakaan kuukausipalkkaisesta työstä jää jäljelle? Ei monenkaan kuukausipalkkaisen työntekijän töitä tai työtehoja kovin tarkasti analysoida, ei tarvitse selitellä tekemisiään eikä hakea omalle työlleen resursseja, itselleen kuukausipalkkaa. Hanketyö on läpinäkyvää ja tulosvastuullista. Työtä arvioi ulkopuolinen asiantuntijaryhmä säännöllisesti: millaisia toimenpiteitä on tehty, millaista näkyvyyttä ja vaikuttavuutta saavutettu, onko rahat ja henkilöstöresurssit suunnattu oikein.”

Tällä haavaa Minna Jaakkola on Palvelu tulevaisuuteen: eMaaseutu – hankkeen viestintäpäällikkönä Kehitysyhtiö SavoGrow Oy:ssä. Nykyinen hanke kestää kesäkuun 2018 loppuun.

Herkkä pohtija

Minna sanoo olleensa lapsena pikkuvanha ja ehkä liiankin kiltti. Iso Minna on oppinut ottamaan enemmän riskejä.

“Ei minun tarvii miellyttää kaikkia. Joku voi olla eri mieltä asioista kuin minä ja tykätä minusta siitä huolimatta. Olen pohtija, analysoija. Aiemmin naamioin pintani kovaksi, ettei herkkyys tulisi esille, ettei sinne kuoren alle pääsisi kukaan. Nykyisin kuitenkin uskallan jo olla pehmeämpi ja olen oppinut nauramaan itselleni, vaikka olenkin ollut itselleni ankara suorittaja ja perfektionisti. Olen ymmärtänyt, että täydellisyyttä tärkeämpää on hyvä fiilis ja vuorovaikutus työssä eikä siihen päästä pönöttämällä tai vetäytymällä, vaan avoimuudella ja inhimillisyydellä.”

Minna kertoo, että hän antaa asioiden tapahtua, eikä suunnittele uralla etenemistä ja tulevaisuutta.

“En ole koskaan laskelmoinut, minne kannattaisi mennä, enemmänkin tämä on ollut sellaista uppotukkietenemistä. Parhaat onnistumisen kokemukset syntyy, kun joutuu pinnistelemään epämukavuusalueella. Yksi mielenkiintoinen työ on aina vienyt toiseen.”

Minna katsoo tulevaisuuteen avoimin mielin.

“Maalla haluan asua, näitä maisemia en koskaan kyllästy ihmettelemään. Ja mitä enemmän elämänkokemusta tulee, sitä pienemmäksi koen kasvavani ja se on minulle se isoin juttu.”

Recommended for you

Vastaa