Blogit

Lasta arvostaen

on

Kasvatustieteilijät tapaavat sanoa, että lapsen kehityksen tukemisessa tulee rakentaa vahvuuksien päälle. Periaate vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta lähemmin tarkasteltuna se on suorastaan haasteellinen. Ajatellaan, että kehitys on jatkumo, joka etenee kohti laajempaa tai syvällisempää hallintaa.  Kunkin lapsen kohdalla tulisi osata nähdä lapsi osaavana toimijana, joka tarvitsee opastusta ja harjoitusta uusien kehityskohteiden edessä.

Lasten normaaleissa kehitysrytmeissä on suurta vaihtelua. Keskiarvoinen ikä jonkin rajapyykin saavuttamisessa on yhteenveto lapsista ryhmänä, mutta yksittäinen lapsi on aina keskiarvon ylä- tai alapuolella.  Matka keskimääräiseen on suurempaa tai pienempää. Heikompaa asemaa kutsutaan ensin riskiksi ja sitten diagnosoituna erityiseksi tuen tarpeeksi. Korkeampaa asemaa järjestysasteikolla kutsutaan lahjakkuudeksi ja lopulta erityislahjakkuudeksi.

Asema ryhmän järjestysasteikolla voidaan ilmaista myös prosenttiasteikolla persentiilinä. Siinä aloitetaan pienimmistä mitatusta arvosta ja edetään kohti suurinta arvoa. Lapsen saama persentiiliarvo kuvaa prosentuaalisesti, kuinka monta prosenttia lapsista kuuluu lapsen arvoa pienempien arvojen ryhmään.

Sama diagnostisen testin pistemäärä voi koostua eri lapsilla erilaisesta osaamisesta. Tästä seuraa, ettei persentiiliasema tai pistemäärä ilmaistuna standardoituna erona keskiarvoon kerro yksittäisen lapsen vahvuuksista juuri mitään. Kasvattajan tulisi nähdä osaamista myös siellä, missä sitä on vähän. Edelleen kasvattajan tulisi nähdä tuentarvetta siellä, missä on lahjakkuutta. Eteenpäin menemiseksi lapsi tarvitsee opastusta eli ensin tehdään yhdessä ja myöhemmin sisäistämisen myötä opastus jää pois. Sitten tullaan uuden kehityshaasteen äärelle.

Sosiokulttuurisesti suuntautunut kasvattaja sanoisi, että lapsi oppii omalla lähikehityksen vyöhykkeellään häntä osaavamman tuella. Tämä osaavampi voi olla myös toinen lapsi. Uuden oppimisessa ei välttämättä tarvita aikuista. Moni vanhempi huomaa esimerkiksi nuorimmaisen oppivan lukemaan ennen koulua ilman opettamista; lapsi seuraa osaavampien sisarusten harjoittelua ja oppii siinä itsekin.

Nykyisen virallisen kasvatuspuheen mukaan pedagogiikan tulisi olla lapsilähtöistä. Siinä lapsen omat kiinnostuksen kohteet ja myös yksilölliset tarpeet ovat kasvatuksellisen vuorovaikutuksen keskiössä. Ammatikseen kasvatustyötä tekevät joutuvat nyt miettimään, miten tämä yksilöllisyys voidaan toteuttaa ryhmässä. Varhaiskasvatukselle ja perusopetukselle määritetyt tavoitteet antavat suuntaa, mutta varsinaisesti tavoiteasettelu tapahtuu yksittäisen lapsen tasolla.

Kasvatus tapahtuu arjen kohtaamisissa. Jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Kohtaamisten kokonaisuus määrittää lapsen kehityksellisen paikan mahdollisuuksineen ja puutteineen. Perinteinen keskimääräisen oppimiseen tähtäävä pedagogiikka sopi useimmille. Tästä hyötymättömät siirrettiin ennen erityisopetukseen. Lahjakkaiden katsottiin pärjäävän omillaan riittävän hyvin.

Uusi lapsilähtöinen pedagogiikka perustuu jokaisen lapsen vahvuuksille. Aikuisen tulisi luottaa lapsiin oppimisessa ja erityisesti siihen, että yhdessä tekeminen on tehokasta oppimista. Lapseen luottaminen otettiin esille lapsen oikeuksien julistuksessa (1959) ja valtioita sitovasti lapsen oikeuksien sopimuksessa (1989, Suomi ratifioi 1991). UNESCO:n Salamancan julistus vuodelta 1994 linjasi kaikille yhteisen koulun (inkluusioperiaate) globaaliksi tavoitteeksi. Lapsilähtöisyys ei ole uusi pedagoginen idea. Sen muuttaminen toiminnaksi teettää vielä työtä.