Pielavesi

”Oikein ootan, että piäsen kilipailemmaan”

on

Mäkihyppääjä Matti Nykänen voittaa kolme kultamitalia Galgaryn talviolympialaisissa helmikuussa 1988. Jylhän kylässä Pielavedellä Ruuskasten televisio huutaa, ja kotikatsomo mukana. Perheen nuorin poika Antti viettää olympialaisten aikaan 4-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän tapittaa Jyväskylän mäkikotkaa ihaillen ja ilmoittaa: “Vielä minäkin sen olympiamitalin voitan.”

14 vuotta myöhemmin Antti Ruuskanen heittää keihäspronssia Lontoon kesäolympialaisissa. Elokuussa 2014 Zürichissä täyttyy jälleen unelma, kun Antti kiskaisee omalla ennätyksellään 88,01 Euroopan mestariksi. Vaan yksi unelma ottaa lujille.

“Pielaveen ennätys on yhä Laakkasen Juhan nimissä. Siitä pitäs vielä piästä yli.”

Kyse on 21 sentin taistosta. 2002 uransa lopettaneen Juha Laukkasen ennätys 88,22 on peräisin vuodelta 1992 Kuortaneen Eliittikisoista. Monet muutkin urheilijaidolit kuin Nykänen ovat merkinneet Ruuskaselle paljon. Innostavimmat esikuvat ovat kuitenkin olleet isä Pekka ja äiti Aulikki.

“Vanhempani ovat kovia penkkiurheilijoita ja ikuisia kunnonkohottajia. He kannustivat minua liikkumaan ja kuskasivat harjoituksiin ja kilpailuihin.”

Maalla vapaus liikkua on parasta

Ruuskasen lapsuuskoti sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Pielaveden kirkolta. Niinpä pojalle tehtiin oma harjoittelukenttä karjatilan pihapellolle. “Lapsena ei tarvitse olla kovin kummoisia paikkoja liikunnan harrastamiseen. Maalla vapaus liikkua on parasta, kun vain mielikuvitus on rajana.

”Afrikkalaisen sananlaskun mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Ruuskanen antaa ymmärtää, että hänen menestyksensä takaa löytyy koko Pielavesi. Kun liikuntahallilla juhlittiin Ruuskasen EM-mitalia, osa porukasta joutui katsomaan tilaisuutta screeniltä tien toisella puolella Suojalassa. Junioriurheilijalle järjestyi aina jostain kyyti harjoituksiin, leirille ja kilpailuihin.

“Talkoohenki 20 vuotta sitten oli vahvaa, ja on edelleenkin urheilussa eteenpäin pääsyn edellytys.” Ruuskasella oli ensimmäinen valmentaja, Tenho Raatikainen, jo 9-vuotiaana. Harjoittelu oli monipuolista ja monilajista, mutta oikea heittotekniikka luotiin jo tuolloin. Ja vaikka juniorikisoista alkoi tulla mitaleja, menestyksestä ei liikoja stressattu. Huippu-urheilija muistaa vuonna 2001 menehtynyttä valmentajaansa suurella lämmöllä.

“Tenho oli jämäkkä mutta humoristinen valmentaja. Kutsuimme häntä selän takana keihäsrofessooriksi. Tenholla oli malttia neuvoa, mutta tavalla, jolla hän sai liikunnan ilon ja mielenkiinnon säilymään. Olin aika villi ja vikkelä poika, mutta kuitenkin tunnollinen.” Valmentamista jatkoivat Antero Puranen ja Aki Parviainen. Nykyään ruorissa on Jarmo Hirvonen.

90 metriä on unelma, ei paine

31-vuotiaan keihäänheittäjän kausi käynnistyy toukokuussa Qatarissa Dohan Timanttiliigassa. Elokuussa ovat MM-kisat Pekingissä, ja harjoituksissa tähdätään jo nyt vuoden 2016 olympialaisiin Rio de Janeirossa. Harjoittelukausi tiivistyy hetkeen, kun Ruuskanen odottaa arvokisoissa omaa heittovuoroaan. Tieto, miten keihästä heitetään, on kymmenien tuhansien harjoituskertojen myötä painunut kehon muistiin.

“Kun valkoinen lippu heilahtaa, on parempi olla ajattelematta mitään. Siinä hetkessä tarvitaan kaikki energia. Niskaja käsikarvat nousevat pystyyn, adrenaliini virtaa ja kaikki jännitys ja paine ovat siinä”, Ruuskanen kuvaa ja nousee puhuessaan puoliksi tuolistaan.

Myös muuan taika auttaa. “Arvokisoissa ei saa olla mukana valmentajaa, ei manageria eikä perhettä, tai muuten heitosta ei tule mitään.” Euroopan mestaruuden jälkeen Ruuskaselta on kyselty 90 metrin perään, ja kysytään nyt tässäkin.

“Kyllä se on mahollista, olj jo viime kesänäkkii. 90 metrin heitto ei oo minulle paene vuoan unelma. Suurin tavote on kuitennii olympiakulta.” Savon kieltä antaumuksella huastavalla urheilijalla on ollut vientiä olympiaprossin jälkeen. EM-kullan jälkeen sponsorointisopimukset, keikat ja mediayhteydet siirrettiin kuopiolaisen Business Athleticsin toimitusjohtajan Marko Ahtiaisen vastuulle.

“Taustatiimi on pakollinen tässä tilanteessa. Kysyntää on ollut niin paljon, että en pysty enää itse huolehtimaan aikatauluista.” Vaikka urheilusta on tullut kokopäivätyö, sen syvin olemus on Ruuskasella yhä tallella. “Liikunta on yhä ilo! Oekein ootan, että piäsen kilipaillemmaan!”

Lue koko juttu maaliskuun Uusi Savo -lehdestä!

Recommended for you

Vastaa